Sometimes the same is different

..but mostly it's the same.

Olen viettänyt 5 päivää kotona ja jo nyt tunnen kroonisia ulkopuolisuuden oireita. Ironista että täällä, missä kaikki tuntevat kaikki, olen tuntenut oloni vuosien ajan ulkopuolisemmaksi kuin missään muualla.

Äitini kysyi, miksi viihdyn niin paljon paremmin Berliinissä kuin täällä ja osasin vastata vain, että muutettuani Berliiniin minulla on kerrankin sellainen olo, ettei elämä tapahdu jossain muualla. Että voin mennä illalla nukkumaan, tietäen että seuraavanakin aamuna herään samasta likaisesta, hurmaavasta, elävästä ja välinpitämättömästä suurkaupungista. Että voin olla rauhassa anonyymi. Ettei minun tarvitse yrittää olla mitään, koska 3,4 miljoonaa ihmistä ei voisi vähempää kiinnostaa. (Nihilististä joulua vaan kaikille?) Eikä se ole ulkopuolisuutta, vaan rauhaa.

Tämä henkisen vapaan tilan tavoittelu ei tarkoita, ettenkö ikävöisi ystäviäni ja perhettäni Berliinissäkin. Mielestäni on kuitenkin iso ja tärkeä ero, tarvitseeko ihmisiään selvitäkseen, vai kaipaako heidän seuraansa ilman riippuvuussuhdettakin.

Joulun päivät olen viettänyt QotSA-päissäni:




Tämän jouluavautumisen suoritti
Laura,
joka myös toivottaa joka tapauksessa hyvää joulua ja siistiä uutta vuotta kaikille!

Hur svårt kan det vara?

Laura on jo pitkään ollut huolissaan mun hiljaisuudesta blogirintamalla. En osaa sanoa tälle äkilliselle virtuaaliselle välikuolemalle mitään muuta syytä kuin sen, että oon niin pitkään fiilistelly mun reissu/NYC -postausta, että oon kehittäny jonkun psykologisen eston sen tekemiselle. Reissu oli mahtava, NY itsessään hypnoottisempi kuin mitä olin uskaltanut ikinä kuvitella. Sanat ei riitä kuvaamaan, joten mun kuukauden pituisen joululoman missio on siirtää kuvat kaikilta kameroilta koneelle ja pienen fiksauksen kautta vielä tänne ihasteltaviksi.

So Laura me sweet gyal no worry a ting!

Tätä videoo ei näköjään voi upottaa, mut suosittelen sen tarkistamista:

http://www.youtube.com/watch?v=pwnefUaKCbc

Big up Janelle!

Das Ziel ist weniger als die Art zu reisen

(Jannika, I love you like a rap kid loves breaks and / or a fat kid loves cake, but I have to say: when it comes to blogging we both kind of suck.)

Time flies so incredibly fast. I booked flights to Finland for Christmas and can't believe it's been almost 4 months in Berlin already. I moved to a new apartment in Friedrichschain (moving via Berlin's public transportation was an excruciating process but paid off in the end), it snowed for the first time in the city and I feel.. mellow and calm. Can't wait to meet family and friends in Finland but also can't wait to get back to Berlin after holidays.

Yesterday I talked to a friend about how I feel like my life is at a turning point, and at the moment I'm balancing between all the directions that are, ultimately, open. So far I have no idea in which way I will eventually incline, but for the first time I'm convinced that there isn't just one absolutely right settlement.

It's Finland's independence day today. Congrats, good ol' Suomi.

As they perfectly condense my current frame of mind, take a moment to listen to these tunes:





(Cheers Max, pure love for the Jai Paul track.)

We were exploding anyway

Here in Berlin times are getting hectic.
Apart from my regular studies I'm taking part in a week-long seminar on Cultural Diplomacy (the lectures are in English which means that I can actually follow the lecture for a change and I'm fully appreciating that at the moment) and at the same time I'm looking for a new apartment, as my time in the dorm blissfully draws to an end. But more on that later. I'm pulling 14-hour days even though - I've come to realize that Novembers are the same everywhere - the only thing truly inviting is staying in bed 'till Christmas.

I'm so müde I already forgot the point I was supposed to make. Life's time-consuming?

As some of my friends in Finland just (re)discovered the joys of lounging, here's one of my favourite loungin' tunes. Wish I was there lounging as well.

Kielimuurista

Muistan lukeneeni kolumnin, jossa toimittaja kirjoitti, että täytyy olla jossain määrin masokisti halutakseen muuttaa maahan, jonka kieltä ei ymmärrä. Tänään istuttuani kaksi tuntia seminaarissa, josta en tajunnut sanaakaan, voin allekirjoittaa kyseisen lauseen täydellisesti.

Muutettuani Berliiniin huomasin, että ne pari koulussa käytyä kielikurssia olivat yhtä tyhjän kanssa. Näiden parin ensimmäisen kuukauden aikana olen aloittanut saksan opiskelun uudelleen lähes tyhjästä ja edennyt - niin no, tänään tuntuu, etten ole edennyt minnekään.
Saksan oppiminen tekee jatkuvaa aaltoliikettä: yhtenä päivänä pystyn käymään lähes normaalia keskustelua saksaksi, toisena päivänä pelkästään ruokakaupassa asiointi tuottaa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Eikä se muuten häiritsisi niin paljon, mutta minun pitäisi oikeasti opiskella tällä kielellä, eikä pelkästään tätä kieltä.

Tämänpäiväisen seminaarin jälkeen puhuin britti-kaverini kanssa siitä, miten raivostuttavaa on olla jatkuvasti se luokan idiootti, joka istuu hiljaa nurkassa, eikä tajua tai osaa sanoa mitään järkevää. Eikä pelkästään luennoilla, vaan joka paikassa. That's the price you pay - muuttamalla pois tutusta kielimaisemasta uhraa vapaaehtoisesti ison osan omasta persoonallisuudestaan. Nyt, kun niiden tavoittaminen on niin vaikeaa, pidän huumoria, kielen nyansseja ja pitkiä keskusteluja suuremmassa arvossa kuin koskaan. Ilman samaa kieltä on irtonainen olo isossakin joukossa.


Excuse the ranting, mutta hyvin saksapainoitteisen viikonlopun jälkeen tämä maanantai oli kuin kylmää vettä niskaan. Tiedän kyllä, että saksan omaksuminen on vain ajan kysymys, koska puute ei ole motivaatiosta saati jatkuvasta altistumisesta kielelle. Eikö se vain voisi tapahtua vähän nopeammin?

Tällaisinä päivinä iPodissa soi protestiksi vain suomiräp.





Ps. Jannika, todennäköisesti olet liian kiireinen nauttimaan New Yorkista ehtiäksesi kovin aktiivisesti bloggaamaan (heh, "aktiivisesti bloggaamaan" as we always), joten en odota pitkiä matkakertomuksia - vielä. Lyhyt raportti olisi silti paikallaan!

This time tomorrow where will we be

Fortunately life is not a static thing. We change, we grow and sometimes that takes us in different directions and that's how it should be. I hope you know you changed me for the better. Hope I changed you a little, too.



A dramatic blog entry huh? You're going to hate this.


Ps. RIP Eyedea

A Healthy Distrust?

Yliopistourani ensimmäinen psykologiankurssi, jonka sain juuri päätökseen, sattui olemaan kehityspsykologia. Synkronian ja kiintymyssuhteiden kiehtovan maailman kautta päädyin pohtimaan omaa kasvatustani. Yksi elämänfilosofia, jonka voin katsoa omaksuneeni jokseenkin täydellisesti, on isäni kyyninen näkemys ihmisten rehellisyydestä.

Real-life scenario: luen artikkelia jostain rikkaasta miehestä ja tämän uudesta vaimokkeesta, ja tokaisen faijalleni, että jos olisin noin rikas en luottaisi yhteenkään naiseen. Faija vastaa tähän, että ei kyllä itse luottaisi muutenkaan.

Jotenkin liikuttavan suorasukaista.

Surullinen fakta on kuitenkin se, että elämää on aika vaikea pyristellä eteenpäin jos ei kykene luottamaan kehenkään. Varsinkin jos hallitsee itsepetoksen jalon taidon, jonka avulla pystyy kusemaan itseään silmään kerta toisensa jälkeen. Lopulta päätyy tilanteeseen, jossa ei voi luottaa omaan näkemykseensä, mutta ei helvetissä luota kenenkään muunkaan tarjoamaan versioon todellisuudesta.

Toinen lähestymistapa on tietenkin se, että luottaa johonkin henkilöön X "kunnes toisin todistetaan", eli kunnes saa näpeilleen kyseiseen henkilöön luottamisesta. Ajatuksena tämä on vähän niinkuin kommunismi: kuulostaa teoriassa helvetin hyvältä, mutta on käytännössä karkea ja tekopyhä malli, jota vastaan sotii ihmisluonto.

Kaikilla meillä on syymme joskus hieman retusoida todellisuutta, jota valotamme kanssaeläjille. Prososiaalisuuteen kuuluu kanssakäymisen helpottaminen, ja turhien ristiriitojen tietoinen välttely on pikemminkin taito kuin moraalinen kompromissi. Ristiriitojen välttelyyn kuuluu yhtä lailla tietenkin myös se, ettei ratkaisevien asioiden ollessa kyseessä pimitä asioiden oikeaa laitaa niin kauan kunnes kaikki läsähtää kasaan sen tullessa ilmi. Täydellisen ja ehdottoman avoimuuden vaatiminen esimerkiksi parisuhteessa on kuitenkin loppujen lopuksi ahdistavaa ja kuluttavaa molemmille osapuolille. Eikä vähiten siinä vaiheessa kun vasta opetellaan yhdessä elämistä ja asioiden jakamista.

Jatkuvalla epäluulolla ihminen onnistuu oman mielenrauhansa lisäksi tuhoamaan usein myös ihmissuhteensa. Jos kuvittelee toisen osapuolen lähes Stasi-tason salaiseksi agentiksi, joka nöyryttää jatkuvasti salailullaan ja selän takana säätämisellään, on joutunut aika pahan noidankehän vangiksi.

Luottamuksen mentyä alkaa loukkaantunut osapuoli turvautumaan kehäpäättelyyn suojatakseen itseään. Ihmisaivot on biologisesti koodattu niin, että epämiellyttävät kokemukset hakkaavat voimakkuustasolla positiiviset kokemukset 6-0. Tämä saa ihmisen oppimaan virheistään ja välttelemään haitallisia toimintamalleja; näin on turvattu ihmislajin selviäminen evoluution saatossa. Negatiivissa kokemuksissa märehtiminen on kuitenkin nykyaikana yhtä käytännöllinen toimintamalli kuin ylenmääräinen hämähäkkifobia. Varmasti hyödyllinen ominaisuus luolamiehenä selviytymisen kannalta, mutta tekee nykyihmisestä henkisellä tasolla invalidin.

Virheistään oppijan pitäisi myös oppia se, että kaikki drastiset virheet eivät oletusarvoisesti toistu ihan niin systemaattisesti kuin mitä voisi pelätä.

You're up every night and down every day

As I've been experiencing severe post-party depression from last night's Sage Francis concert (shit was bananas), I've spent the day listening to the holy trinity of depressed singer-songwriters. They've never sounded better.



(Due German's strict copyright laws you can hardly find anything on youtube, but check out these as well: Nick Drake – Which Will & Nick Drake – One Of These Things First )



(Once again thanks the copyrights, better version here: Jeff Buckley – Lover, You Should've Come Over )






Gotta love autumn afternoons.

Drinkin' it up Tanchester style

Good times part. 2, 3, 4, 5... aka How the good times are killing me

They say that Berlin never really sleeps.
Shit, at least I don't. Once again I've spent a weekend staying out 'till 6 am or so, taking the morning train home and then trying to catch a few hours of badly needed sleep without much success. It's not like I'm complaining, tho. I've had the dopest time, seeing Mr Scruff & Jazzanova live on Friday and this Russian ska-punk-something band playing on Saturday, meeting new people and just falling more and more in love with this city.
But these Sundays really kill me, when I'm supposed to get something useful done for a change and all I seem to have the energy for is staring at a blank computer screen, listening to music and drinking liters of useless instant coffee. That, btw, doesn't seem to have any caffein in it 'cause its refreshing effort is next to nothing.
I'm really looking forward to my actual studies and a healthier pattern in life . Maybe sleeping more than approximately 3 hours a night would be a good start?

Berlin is getting colder, you can feel the winter coming.

Yeah so, I actually wrote this on Sunday but pressing the publish button was seemingly too much of a trouble. However, this rings true today as well.

Vähän Helsinkihypee:

Can you feel the storms coming?

I'd feel silly writing about Tampere. First of all, Laura's current hometown is so unbearably hip and cool and whatnot. My little town just doesn't compare :D Secondly, I spent half of my time in Helsinki anyway. Old habits die hard, eh?

In any case... Tampere and it's awesome residents treat me well. Due to some resent changes in my personal life I've been wanting to spend a lot of time just by myself this week. Just to figure some things out and to adjust better. I noticed that I wasn't really getting anything done for school and.. it's hard to admit.. spending ANY time in my own flat. A change was apparently welcome. It's been very relaxing to spend the evenings just chilling in my own company and getting things done. I've discovered a very productive side in myself that hadn't been there for a long time.

Of course there are also downsides to this. Channelling all the productivity and proactiviness to schoolwork and keeping the flat in prime condition, I'm only eating baby food and fruits since I can't be bothered to cook for myself. I'm so fucking lazy I was forced to throw out a half-empty package of ham, since apparently even making sandwiches is too much.

From a social point view, working in Helsinki does provide a good opportunity to catch up with my loved ones and dear friends every weekend, but at the same time I'm missing out on the Tampere scene and University parties. It feels like a good arrangement at the moment, but at some point I'm probably have to settle down someplace. Whether it be Tampere, Helsinki or Hong Kong... (oh yea, fyi, I'm applying to a bunch of Universities abroad).

Shit, I do tend to go on. Enough with all this already, check out these tunes:

Disphunktional Mixtape by disphunktional

my neighbors love me for blasting this:

Good times part 1

I had such a chill day yesterday.
The previous night I went to the Bang Bang Club right underneath the S-Bahn rails at Hackescher Markt to see the Finnish band Circle. I reckon almost half of the audience was Finnish, and hearing random people speaking Finnish on the street was so strange since I hadn't really run into other Finns here so far. The gig was great and the atmosphere in the club very much to my taste. If you should visit Berlin I warmly recommend you drop by there.

The next morning I woke up pretty late and it was one of those perfect fall days, the sun was shining and it was warm enough to manage with just a t-shirt. Me and this Spanish girl from my language course went photografing around the city, from the Potsdamer Platz to Hauptbahnhof, having a beer on the river bank by the Spree and just chilling in the evening sun.

Later we had a late dinner in Warschauer Strasse in a fantastic Indian restaurant Amar. The portions were huge and the food so good it actually made me sad I couldn't finish the whole dish. Those who know me, know that I can eat a lot so there you really get your money's worth.

After dinner we hooked up with some friends in Prenzlauer Berg and went to Wonhzimmer Bar, where you could get the best caipirinhas for three euros. And so it goes.. Wohnzimmer Bar was literally like a living room, small and cosy.
At the moment I'm quite destroyed but it looks like another beautiful day, can't feel too bad.

Tomorrow Ninja Tune XX with Bonobo, Fink, The Cinematic Orchestra, I'm so stoked I probably can't sleep tonight.

In the end totally unrelated yet so relevant 90's rap classic and lots of love.

Berlin Berlin Berlin

Eilen istuessani parvekkeella berliiniläisissä kotibileissä ja katsellessani alapuolella näkyviä kaupunkin valoja, tuli ehdottoman varma olo siitä, että tämä on juuri se kaupunki, jossa haluan asua.

Rakastan Berliinin graffitteja ja sen vanhoja, halpoja vuokrataloja. Viiniä ruokakaupoissa ja hyviä intialaisia ravintoloita. Kirpputoreja, museoita, konsertteja ja KaDeWen ruokaosastoa.
Rakastan suurkaupungin levottomuutta -pelkästään tämän viikonlopun aikana olen törmännyt kahteen mielenosoitukseen ja pieneen mellakkaan, mutta samalla Berliini tuntuu paljon turvallisemmalta, kuin moni suomalainen kaupunki. S-Bahn ja U-Bahn ovat kattavat ja toimivat täydellisesti, mikä saa kaupungin tuntumaan, ei varsinaisesti pieneltä, mutta helposti hahmotettavalta.
Puistot ovat kauniita ja niitä on paljon. Kaikki kulkevat päin punaisia ja liikenteessä pitää varoa järjetöntä vauhtia kulkevia pyöräilijöitä enemmän kuin autoja. Bisse on halpaa ja sitä juodaan joka paikassa. Konsertteja on niin paljon kuin jaksaa käydä - olen menossa ensi perjantaina katsomaan Ninja Tune XX- kiertueen Berliinin keikkaa, sitten on Wilcoa, Sage Francisia, Aloe Blaccia, GY!BEä, Madlibia, Flying Lotusta, Morcheebaa, Kashmiria ja DJ Krushia..

Eilen S-Bahnissa tajusin, että ymmärrän mitä ihmiset ympärilläni puhuvat. Se tuntui ihan mahtavalta, kun tähän asti kaikki oli ollut pelkkää tunnistamatonta hälyä. Itse puhun outoa saksan ja englannin sekoitusta, mutta päivä päivältä pystyn käymään yhä pidempiä keskusteluja saksaksi.

Tietysti tiedän, että tämä on pelkkää honeymoonta vielä ja varmasti tulee päiviä, jolloin Berliini on ihan paska kaupunki ja kaikki tuntuu ylivoimaisen vaikealta, asuntolassa asuminen ahdistaa ja ärsyttää kun oudot saksalaiset leivät hajoaa palasiksi käsiin. Mutta tällä hetkellä tuntuu, että haluan integroitua tähän kaupunkiin täydellisesti.

En kaipaa Suomeen, vaikka kaipaankin ihmisiäni Suomesta.


Saksa, copyrightien valvomisen luvattu maa, on estänyt ison osan kaikista musiikkivideoista YouTubessa, mutta ensi perjantain ja chillin sunnuntaina kunniaksi löytyi tämä:




-Laura

Expiration Date

Yhdensuuntainen lentolippu tilattu. Viimeinen työvuoro 20. päivä, jossain välissä pitäisi myydä noin kolme jätesäkillistä vaatteita kirppiksellä ja pakata se mitä jää jäljelle muuttolaatikkoihin. Miettiä miten ehtisi venyttää jäljellä olevat neljä viikkoa mahdollisimman pitkiksi, jotta ehtisi nähdä kaikki ne ihmiset jotka haluaa nähdä.

Tajusin aamulla, että minunkaltaisteni (aina tyytymättömien) ihmisten pitäisi koko elämänsä olla lähdössä jonnekin. Maksimiaika samassa paikassa saisi olla korkeintaan 2-3 vuotta, kun vasta tieto siitä, että on jättämässä tietyn vaiheen taakseen saa aikaan sen, että oikeasti elää sen vaiheen. Eikä vain kuluta aikaansa haluamalla muualle.

Toistanko itseäni?

my partner in crime

Can't stop smiling when I look at this pic.



Sorry that I've been such a sad panda lately. I appreciate your help and everything, thanks for being there for me (: this weekend is gonna kick ass.

Can't go wrong with a person that you end up stealing sparkling wine bottles from the backroom of a bar the first time you go out..!

And by the way, this song is so amazing. It's the second time in a row I decide to post it here. Seeing Shadow play this live was probably one of the highlights of my summer of 2010.

Building Steam With A Grain Of Salt (Dj Shadow Remix) by NiT GriT

I'm gonna post more pics here later so stay tuned.

Right now I'm gonna go sip some Jallucola to my dear friend's appartment in Rööperi and continue sipping some at the YK club. Gotta love saikku.

This too shall pass

Yhtäkkiä päivät menevätkin ihan hämärän nopeaa tahtia. Heinäkuu on lähes lopussa ja reilun kuukauden päästä muutan Berliiniin? Tuntuu, etten ole saanut täällä mitään valmiiksi ja pian irtisanon itseni tästä kämpästä, yliopistosta ja tutusta ystäväpiiristä ainakin vuodeksi.
On henkilöitä, joiden takia toivoisin, ettei minun pitäisi lähteä aivan vielä. Toisaalta tiedän, että juuri tämä tieto lähtemisestäni on saanut nämä viimeiset kuukaudet tuntumaan niin arvokkailta. Jälleen yksi todeksi todettu klisee: asioita osaa todella arvostaa vasta silloin, kun ne on menettämässä. Sitoutumiskammo katoaa mystisesti ja kaupungista näkee puolia, joita ei ole huomannut koskaan ennen.

Olen innoissani ja hermostunut, toiveikas ja surullinen, pakokauhuinen ja malttamaton. Anxious, eager, willing. Minulla on miljoona asiaa hoidettavana ennen muuttoa ja siitä huolimatta priorisoin aikani täysin muualle. Silti pelkään välillä että kaikki menee ohi.

...

Ps. Odotan jo elokuuta. Sitä, että illalla on jo pimeää mutta vielä lämmintä. Sitä, että voi tuntea tulevan syksyn ja ilma on raikasta hengittää. Sitä, että kaikki musiikki kuulostaa paremmalta. Sitä, että ihmiset näyttävät rentoutuneilta, kun tajuavat että kesä on todella lopuillaan ja osaavat viimeinkin rauhoittua ja nauttia siitä, mitä on jäljellä. Sitä, että voi nostalgisena muistella, mitä kappaleita kuunteli silloin ja silloin juuri samaan aikaan vuosi sitten.



I don't know if you notice anything missing
like the leaves on the trees or my clothes all over the floor

Stay. Stay. Stay. She should have repeated it like a madwoman, banged her head against the wall in a frenzy, hit him and wept. She should have said it just one more time, just a little more forcefully. She should have taken his dear, sweet head in her hands and kissed his eyes and forehead. Stay.

Greetings, Earthlings!

What a dope weekend this has been. Working 9 to 5 from Monday to Friday all summer, my weekends need to be full of fun activities to make up for the lack of KESÄLOMA in my life. The Mbar terrace will probably soon have a chair with my name on it.. it's simply the best in town and right next to my work place. Oh, and it's directly in sunlight all day <3

I've been doing some intense tanning in the last 48h - yesterday we went to the Pakila beach again, and it was super chill. It's like a hidden gem compared to Hietsu where we went today. Hietsu is nice, but it was seriously crowded today as Helsinki was being pampered with the best beach weather so far this year. The house music they play there is infernal and we couldn't think of a reason for playing such shitty fucking music at beaches everywhere in Finland. Seriously, if you should guess what music is played in hell..

Anywho, I'm wondering whether my skin decides to turn pink or more tan. It seems to be hesitating between the two options at the moment. And an army of little freckles is taking over my face. I embrace this change after a winter of looking like I just rose from the dead.

Back to this weekend. Pacifico had the same warm hippie wibe as always, with it's great reggae DJs, sangria jugs and brandy long drink served from glass bottles. I must've been rather tipsy as we continued partying at Kultabassokerho club @ Redrum. I don't remember paying much attention to whatever was happening on stage. For silly reasons.. Oh well, a little drama doesn't hurt as long as it's not going to become a habit.

The only thing I regret is calling up the wrong person to whine about the situation. I got a pretty good scare, and this person makes me feel more safe than anyone else. Good thing he's got a brain that functions to prevent me from fucking things up for good. I'm looking forward with a positive excitement to what the future's going to bring for us. My guess is that we're going to get through all this just fine - "All Wins, No Losses". You're a great person and a great friend, I hope you know that this is how I've always felt towards you.



Last night we just took it chill due to hangover, lack of sleep and long-term exposure to deadly UV radiation. So I missed Kode9 and a dnb/dubstep party at Playground and the UG bridge party in Vallila, but got to watch How To Make It In America, discover great new music and just hang out with a super cool person that I just happen to be seriously hyped about. Not a bad deal at all, huh?

Peace out, Earthlings.

Every summer is like these freaks get dumber

Viimeiset 10 vuotta olen kärsinyt kroonisesta "mikä musta tulee isona"- ahdistuksesta. Yliopistoon pääseminen heti lukion jälkeen ei tuonut helpotusta asiaan, päinvastoin. Vaikka tiedostan, ettei minulla ole mitään hätää, olen vasta 20-vuotias ja opiskeluni edenneet esimerkillisen tuotantotehokkaasti, tämä täydellinen suunnattomuus ahdistaa. Jotkut saattaisivat sanoa, että minulle ovat kaikki ovet vielä avoinna, mutta ongelma onkin, etten tiedä mistä suunnasta niitä ovia lähtisi etsimään. Olisi helppoa vain go with the flow, mutta pariin viimeiseen vuoteen ei ole ollut minkäänlaista flowta mihinkään suuntaan. En edes tiedä, mitä en halua tehdä.

Välillä kadehdin ihmisiä, jotka ovat tienneet 7-vuotiaista lähtien että heistä tulee lääkäreitä, juristeja tai arkkitehteja. Välillä tajuan myös, ettei minusta olisi niin suoraviivaiseen tulevaisuudensuunnitteluun. Osa minusta haluaisi vain jättää opiskelun ja tulevaisuudesta murehtimisen moneksi vuodeksi ja go before it's too late. (Yliopistolla on Kilroy Travelsin standi, joka avautuu tylsään betonipihaan: Is this what you're going to look back upon? ja se on vaivannut minua pääsykokeista lähtien.) Toisaalta, haluan myös jotain älyllisesti stimuloivaa ja haasteellista tulevaisuuteeni ja haluaisin uskoa, että mikäli löydän joskus sen alan, joka oikeasti kiinnostaa minua, olisin myös kohtuullisen hyvä siinä. Miksi nämä kaksi tuntuvat sulkevan toisensa pois?

Ehkä tulevaisuudesta huolehtiminen on typerintä, mitä voisin tällä hetkellä tehdä. En haluaisi missään nimessä tietää nyt, mitä ja missä olen 10 vuoden päästä. Onhan minulla syksyksi jo suunnitelma, mikä on enemmän mitä olen voinut sanoa pitkään aikaan. Pitänee vain elää hetkesssä ja soittaa tätä biisiä liian lujaa liikennevaloissa:



-Laura

Siistejä juttuja

Siistiä on se, että ei "tarvinnu" mennä töihin tällaisenä päivänä. Auringonotto on siistiä, ja ehtii kelaa kaikkia siistejä juttuja. Sellasia tärkeitä juttuja, kuten mitkä kengät ostan seuraavaks.

Nää ostin viimeks:



Seuraavaks ehkä nää, jotka jaloissa olisin vaatimattomat 181cm:




Meillä on Mikon kanssa skabaa siitä kumpi on ruskettuneempi. Tällä hetkellä se johtaa aika 6-2 (ei sentään 6-0), koska on puoliks ulkoduunissa sillä välin kun mä toimistorottailen Arkadiankadulla. Voisin pyytää siirtoa "ulkotoimistoon" kännykän ja läppärin kera.. Vaikka Narinkkatori olis ehkä aika ahdistava duuniympäristö, kun se on täynnä hulluja feissareita, aggressiivia lokkeja ja ahdistelevia kerjäläisiä. Eilen joku buddhalaismunkki tuli kertomaan terveisiä luostarista, ja yritti tyrkyttää meille kuivahedelmiä. Jäin miettimään, et onko olemassa mitään luostaria nais-buddhisteille, ja jos on, niin minkä takia niitä feminiinejä oransseja hahmoja ei näe ikinä missään..?

Googletin female buddhist monk. Kaljuista naisita tulee aina skidit rekkis-vibat. Lisäks tosta on aika vaikeaa sanoa, et kumpaa sukupuolta se edustaa. Mystery solved.



i know they exist.. i've seen pictures of them.



Tää on kans aika siisti juttu:

Broken Fingaz -Graffiti Stop Motion from Broken Fingaz on Vimeo.

you're an exception to the rule / you're a bonafide rarity

I've been reading Burnt Shadows by Kamila Shamsie for some time now, and i came across a quote that brought a smile to my face:

"I like being with you. I would like to continue being with you. I almost put that aside myself in fear of a possible tomorrow, but if these days teach us anything it's that all we can do in preparation for tomorrow is nothing. So let's talk about today."

Couldn't have said it better myself. Kind of sums up my situation amoureuse atm. Or whatever situation i'm in.

Personally i've been so wrapped inside my own self-defence mechanisms for the whole of 2010 so far. Never thought i could be so bruised, all black and blue. But enough with moping already. I'm definately not morose by nature so a little optimism just makes it easier for me to breathe.

Oh.. and when it comes to us.. where i first thought the distance would make things easier for me, parting seems to get more and more difficult every time. It must be a good sign, right?

mun päivät ei oo luetut

Käsittämätöntä, että tänään on kesäpäivänseisaus. Tai siis, voiko joku oikeasti väittää, että päivät alkaa nyt lyhentyä? Suomen kesä, lyhyt mutta vähäluminen...

Parasta kesäfiilistä vähään aikaan tarjos ehkä viime viikonloppu Tampereella. Tai no: perjantaina pilvistä, lauantaina SUMUISTA (sisällä ja ulkona), mutta sunnuntai hemmotteli aurinkoisella hetkillä parvekkeella. Oon yllättänyt itseni fiilaamalla Tamperetta ja ajatusta siitä, että opiskelupaikka siellä natsaisi. Se oli alunperin hätäinen Plan C, että jos ei nyt minnekään muualle niin sinne sitten ehkä. Mutta pakko tunnustaa, että oon alkanut oikeasti jännittää tuloksia. Syystä tai toisesta (;

Vielä pari viikkoa epätietoisuudessa elämistä ja sit voin alkaa suunnittelemaan mun lähitulevaisuutta. Tällä hetkellä oon tyytyväinen siitä, että duunia Amexilla riittää vielä ainakin puoli vuotta YT-neuvotteluista huolimatta. Oli aika tuskaista löytää itseni tilanteesta, missä en voinut varmaksi sanoa olenko syksyllä työntekijä, opiskelija vai työtön ja ilman opiskelupaikkaa.

Sormet ristiin, happy-go-lucky has always worked so far.

Fiilistely sille, että mulla on nyt Ilosaari- ja Flow -liput inna de pocket:

Big Boi - Shutterbugg by HighestCulture

Time is money, money is time so i keep 7 o'clock in the bank and gain interest in the hour of god

Kesä ei ole oikein vielä päässyt alkamaan. Tai siis toki, kesäähän nyt eletään, mutta oma kesäfiilis on jäänyt jonnekin pitkien työvuorojen ja viileiden kelien jalkoihin. En ole edes löytänyt tämän kesän ehdotonta suosikkibiisiänikään vielä, johtuen luultavasti siitä, etten ole jaksanut oikeastaan kuunnella muuta kuin Saul Williamsia ja Jaakkoa & Jayta:







Tutustuin vasta pari viikkoa sitten Saul Williamsin ensimmäisiin levyihin ja pakko myöntää että self-titled ja Amethyst Rock Star hakkaa liioista NIN-viboista kärsineen Niggy Tardustin mennen tullen. Kun kuuntelee noita levyjä rauhassa kuulokkeilla, uppoaa aika syvälle aika psyykkaavaan aika kompleksiseen aika mielettömään aika vieraaseen mielenmaisemaan.

Jaakko & Jayhan nyt menettää 99% energiastaan levyltä kuunneltuna, joten youtube-linkkaus on vain lämmin suositus menemään tyyppien keikalle asap.

-Laura

I'm only here to make my peace with you

J haluaa jakaa myös oman visionsa hautajaisbiisistä. Kyseinen biisi on kummallinen sekoitus glitchiä ja progressive alternativea. Alkuperäinen Coheed and Cambrian kyhäelmä ei itsessään paljoakaan lämmitä ja lyriikatkin ovat bändille tyypillistä käsittämätöntä epänarratiivista psykedeliaa (ihan kuin lauluntekijä olisi luovuudentuskissaan avannut jonkun kirjan sivulta X ja kopioinut lukemansa biisiin), mutta myönnettäköön, että harva biisi on pitkään aikaan antanut mulle samanlaista fiilistä. Ihana ilmava avaruustausta ja ihanan tunteellinen vokaaliträkki, jossa on kauniit stemmat. Kyseisen fanipohjalta tehdyn videon hypnoottinen valoshow vaan lisää vaikutelmaa! Tää on just sellanen biisi, jota fiilistelee ja looppaa uudestaan ja uudestaan, jos on tullu vedettyä vähän muutakin kuin pulkkaa.. On ollut vaikea keksiä tälle biisille mitään muuta funktiota, kun kaikessa tunteellisuudessaan olis kiusallista kuunnella tätä muiden seurassa vaikka jossain terassilla. Mutta nyt on löydetty tällekin biisille paikkansa: se soitetaan mun hautajaisissa (mieluiten livenä)*

so here goes:




* Allekirjoittanut huomauttaa mahdollisesta veto-oikeudesta

Exit songs

Passiivisen bloggaajan tunnistaa siitä, että a) jokainen kirjoitus alkaa maininnalla siitä, miten edellisestä päivityksestä on kulunut liikaa aikaa ja b) sisäänkirjautuminen Bloggeriin vie 10 minuuttia, koska on jo unohtanut salasanansa.

Anyhow, jotta tämäkin helteisen toukokuun osalta tallentuisi jotain bittiavaruuteen, ajattelin linkittää jälkipolville tiedoksi kaksi biisiä, jotka pitää* soittaa hautajaisissani. (*Omaan tietysti loputtoman määrän veto-oikeuksia, mikäli mieleni muuttuu.) Eilen lämpöisellä terassilla kävin ystäväni kanssa perinteistä, High Fidelity- väritteistä keskustelua omien hautajaistemme soittolistoista. Ystäväni ykkösbiisi oli How to Disappear Completely, joka on toki hieno kappale ja varsin ymmärrettävä valinta, mutta omiin juhliini haluaisin ehkä jotain vähemmän melankolista.

Viime kesän The Flaming Lips- keikasta lähtien tämä biisi on ollut melko vahva hautajaismusiikkikandidaatti. To make the most of it, kelpuuttaisin myös bändin lavashown, lasereineen ja jätti-ilmapalloineen juhlieni ohjelmaan.



Toinen kappale aiheutti tänään enemmän päänvaivaa, mahdollisia ehdokkaita oli Four Tetin Angel Echoesista GY!BE:n Antennas to Heaveniin, Wax Tailorin Que Serasta Mount Kimbien Maybesiin, Zero 7:sta, The Cinematic Orchestrasta, Radioheadista, Arcade Firesta, Blockheadista, DJ Shadowsta, Massive Attackista, Mogwaista tai muista miljoonista soveliaista hautajaisbändeistä puhumattakaan. Mutta koska olen jo myöhässä yliopistolta ja nälkäinen, en jaksa pohtia enää kauempaa ja laitan tämän. Onhan Bonobon remix Husky Rescuen New Light of Tomorrowsta kuitenkin yksi kauneimmista kappaleista ikinä.




Tätä kirjoittaessani myös A kertoi oman hautajaisbiisinsä, mutta vastaukseen sisältyi myös toteamus, että jos tosissaan miettii niin melkeen aina jotenki vitun korneja kaikki mitä tulee mieleen.

-Laura

On tiettyjä biisejä joita ei voi suositella kuunneltavaksi krapulaisena sunnuntaiaamuna

..esimerkiksi tämä. Kuuntelin tota ja tuli kylmät väreet ja sellainen pahaenteinen kauhuelokuvafiilis, että kohta joku hyökkää jostain. Bad trip guaranteed. Kirjoitan pidemmän merkinnän kunhan vähän tokenen tästä.

I've been working working myself down to the bone

Viime aikoina lähipiirissäni ollaan fiilistelty lähinnä näitä kahta:

1)piiiiitkän tauon jälkeen näyttäytyvää aurinkoa, we salute you!
2)tulevan kesän soundtrackin avausraitaa:



Ollaan soitettu tätä biisiä jo viikko tai pari putkeen, ja se vain paranee joka kuuntelukerralla. Simppelikin soul-biisi voi kuulostaa maailman parhaalta kappaleelta ikinä, mikäli tunnelma ja torviloopit ovat kohdillaan. Tämänkin päivityksen kirjoitin vain päästäkseni hehkuttamaan tätä biisiä julkisesti.

Tiedän, että kevään fiilisteleminen on aika passé (niin niin, se tulee joka vuosi), mutta erityisesti tämän talven jälkeen aurinko ja lämpö ei ole koskaan tuntunut paremmalta. Kun on viisi kuukautta vältellyt astumasta ovesta ulos paleltumisen pelossa ja sosiaaliset kontaktit ovat rajoittuneet lähinnä facebook- statusten kyttäykseen, on jotenkin niin innostavaa, kun kaduilla näkee jälleen elämää ja aamulla voi herätä auringonvaloon. Vaikka opintohommat on just nyt pahimmassa vaiheessa, enää ei tunnu (läheskään yhtä usein) siltä, että pää hajoaa.
Ja ensi viikolla toivottavasti Sugarhigh reunited Helsingissä?

Ay, paljon rakkautta!

-Laura

Jannikan kootut selitykset

Hei te kaikki 2 lukijaa! Laimeaa aloittaa jokainen blogiteksti pahoittelemalla pitkää hiljaisuutta, mutta tästä on tullut jo ihan konkreettinen ongelma. Aina kun keksin jonkun aiheen josta kirjoittaa tyrmään sen alkuunsa liian henkilökohtaisena. Joten tällä kertaa aiheena on aiheettomuus, eli kunhan kirjoitan.

Tätä kevättä on pitkälti leimannut epätietoisuus ja riittämättömyyden tunne. Tuntuu, että elämässäni olisi tällä hetkellä menossa latenssikausi ja että pitäisi jo osata päättää minne suuntaan lähteä seuraavaksi, jotta elämä lähtisi taas kunnolla käyntiin. Töissä olen viihtynyt ehkä vähän liikaakin ottaen huomioon sen, että pian sekin on jo mennyttä. Pääsykokeisiin lukemisen kohdalla vaivaa motivaatiokato ja koko touhun kokeminen merkityksemättömäksi. Tässä vaiheessa ehkä viimeinen asia mitä tarvitsen on jokin mikä sitoisi minut yhteen paikkaan moneksi vuodeksi. Tai ehkä se onkin se ensimmäinen asia jota tarvitsen?

Näennäinen hektisyys ja päälle puskevat deadlinet vaikuttavat muhun lamaannuttavasti. Mutta lamaannus on ehkä tekosyistä paras. Ensi viikon 08:00-22:00 aikataulut antaa mulle hyvän syyn laiskotella ja fiilistellä viikon parasta päivää ja aurinkoa. Ja onko muka ikinä tehty parempaa sunnuntaibiisiä kuin tämä? (i should know, omistan fiksaation biiseihin joissa on aiheena SUNNUNTAI)

Time Out of Joint

Miten tällaista pitäisi jatkaa?

20 päivää ensimmäisen päivitykseni jälkeen, ja kävi juuri niinkuin kuvittelinkin: sekä minä että Jannika ollaan oltu liian kiireisiä kaiken muun kanssa, jotta oltaisiin edes ehtinyt ajatella blogiin kirjoittamista. Meidän tuhatpäiselle lukijakunnalle odottavan aika on ollut varmasti äärimmäisen pitkä, mutta lupaan nöyrästi, että tulevaisuudessa tänne kirjoittaminen tulee olemaan vähintään yhtä epäsäännöllistä.

Mitä se kaikki muu on sitten ollut? Voin puhua vain omasta puolestani, mutta viimeisen kuukauden olen lähinnä ahdistunut koulujuttujen suhteen deadline takaraivossa kummitellen, istunut tietokoneella kirjoittamassa esseitä tai takarivi-häpeillyt pakollisten ja laiminlyötyjen opintojeni tunneilla. Toisaalta viime aikoihin on kuulunut myös paljon ysäriräppiä, aurinkoa ja siistejä tyyppejä, iloisia uutisia (pääsin tosiaan Berliiniin, ja hehkuttaisin sitä tässä huomattavasti enemmän, jollei tällä hetkellä tuntuisi että ensi lokakuu on toivottoman kaukana) ja lentolippujen varaamisia (Nizzaan, tsekkaamaan porukoiden silloiset hoodit, fair much?).

Kaiken tämän keskellä en ole ehtinyt hajota jokakeväiseen the unbearable wackness of being - ahdistukseeni yhtä pahasti kuin yleensä, joten otsikkoon viitaten aika on todella sijoiltaan, ja toisaalta hyvä niin. (Philip K. Dickin Time Out of Joint on yksi niistä harvoista ei opintoihin liittyvistä kirjoista, joita olen viime aikoina ehtinyt lukemaan. Samaa tematiikkaa myös El-P:n klassikkobiisissä.)

Tässä siis lyhyt selonteko siitä, miksei bloginpitäminen ole oikein ottanut vielä tulta alleen. Jannikan kootut selitykset vuorossa (ehkä) seuraavaksi, Sugarhigh:n pohjoisempi osapuoli kuittaa ja tässä sitä ysäriräppiä:



-Laura

Ps. Mikäli joku oululainen random stalker miettii tekemistä huomiselle, suosittelen Nuclear Nightclubia ja Fire In The City- bileitä.

Without the daily self-portraits, he feared he might disappear completely.

Miten tällainen pitäisi aloittaa?

Jannika teki hyvää duunia ensimmäisen icebreakerin muodossa, mutta myös minulle tämä koko homma on ihan uutta. Vaikea päättää mistä haluaisi kirjoittaa, kun pitää itseään bloggaukseen liian paranoidina, mutta toisaalta jotain tässä julkisen päiväkirjan paradoksissa on tarpeeksi koukuttavaa, jotta haluaa itsekin kokeilla.


En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään mikä ei liittyisi opiskeluun - tarkemmin sanottuna mikä ei liittyisi Suomen valtionhallinnon muutoksiin ja kehityksiin tai uuden kuntarakenteen problematiikkaan. Miksiköhän vielä syksyllä hallintotieteiden aloittaminen sivuaineena tuntui niin hyvältä idealta?

Tällä hetkellä odotan tietoja vaihtohakemukseni kohtalosta yliopistobyrokratian aallokossa. Mikäli kaikki menee hyvin, tulen asumaan ensi vuoden Berliinissä, mutta koska samaa yksittäistä paikkaa haki myös eräs ystäväni, on epävarmaa kumpi sen apurahan saa. We'll see.
Eksistentialistinen angsti Suomessa ja Oulussa ja koulussa on kuitenkin niin paha, että jollen pääse vaihto-ohjelman kautta ensi vuodeksi muualle, on ehkä pakko lähteä muuten vaan.


Mietin eilen mitä asioita tiedän kohtuullisen varmaksi elämässäni, ja päädyin kahteen:

- turvavöiden käyttämättä jättämiselle ei ole mitään rationaalista syytä, ja
- oman ajatustoiminnan ulkoistaminen on vaarallista.

Luulen olevani myös melko varma siitä, ettei moraalisen toimintaan tarvitse poliittista tai uskonnollista vakaumusta. Toisaalta moraalinen toiminta on vaikeinta mitä tiedän, joten ehkä olen väärässä.


Haluaisin linkittää loppuun jonkun muodikkaan bängerin, mutta oikeasti olen tänään loopannut vain tätä biisiä:



-Laura

mama i'm a millionaire

Ensimmäinen postaus, jee! Eihän tässä ole mennytkään kuin se puoli vuotta siitä kun suunnittelin tän ulkoasun. Välissä olen ehtinyt mm. kirjoittaa ylioppilaaksi, hankkia työpaikan American Expressiltä, käydä Pariisissa ja Lontoossa sekä juhlia ensimmäistä vuosipäivää Janin kanssa. Jne. Joten turha syyttää siitä, ettei ole ehtinyt istua alas ja keskittyä blogin rustaamiseen?



Tämä on nyt tällainen pakollinen väkinäinen aloitus, kun on vielä vähän pihalla näistä toiminnoista ja blogietiketistä... oma kirjoitustyylikin hieman haussa. Tarkoituksena nyt ei ole aloittaa mitään ehanaa muoti-/lifestyleblogia. Tarkoituksena ei myöskään ole kirjottaa mitään my life be better that yours -henkisiä hehkutuksia. Bloggailun mahdollisuuksista mua kiehtoo lähinnä omien sekä ystäväni Lauran hengentuotteiden dokumentointi. Tuntuu että vanha, rakas harrastus valokuvauskin inspiroi nyt ihan eri tavalla, kun on viimein järkevä kanava minne postata kuvailuja.



Sain tänään pestin Vuosipäivä Entertainmentin tapahtumakuvaajana. Pää tulvii nyt ideoita kaikista eri mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista mitä tuollaiseen pestiin liittyy. Ehdin jo siirtää puhelimen välityksellä Janin sulateltaviksi ensimmäiset ideat mitä mieleen tuli, kuten esimerkiksi erikoistumiseni tapahtumien ja keikkojen kävijöiden kuvaajaksi. Alkuperäinen hovikuvaaja Riku kun keskittyy lähinnä poikien lava- ja bäkkärisekoilujen taltioimiseen.



Idea on toki vanha, mutta sitäkin toimivampi. Kun ihmisistä ottaa tyylikkäitä ja päteviä kuvia juhlimistilanteessa, lätkäisee tapahtuman nimen ja Velvin logon alanurkkaan ja julkaisee ne, alkavat kuvat levitä kuin itsestään ympäri nettiä. Narsistiset pikku paskiaiset (mm. allekirjoittanut) rakastavat nähdä itsensä valokuvissa. Kun kuvat alkavat levitä ympäri nettifoorumeja, kuten Irc-galleria ja Facebook, periaatteella "mä olin täällä, katsokaa miten hyvännäkönen olin ja miten hauskaa me pidettiin", toimivat ne osana Vuosipäivän ja Sustainin markkinointia. Logo tulee tutuksi ja yleinen näkyvyys kohdeyleisön parissa lisääntyy pienellä vaivalla. Lisäksi kuvat toimivat kiitoksena ja kivana muistona tapahtumien osanottajille, joita ilman mitään keikkoja tai bileitä ei voitaisi järjestää.



Saa nähdä miten tää lähtee nyt käyntiin (:



Nyt heitän pallon Lauralle, joka saa luvan tehdä seuraavan postauksen. On suorastaan valtuutettu tekemään se. Henkilökohtaisesti mulla on ikävä Lauran kirjoituksia...



- Jannika

P.S.