Time Out of Joint

Miten tällaista pitäisi jatkaa?

20 päivää ensimmäisen päivitykseni jälkeen, ja kävi juuri niinkuin kuvittelinkin: sekä minä että Jannika ollaan oltu liian kiireisiä kaiken muun kanssa, jotta oltaisiin edes ehtinyt ajatella blogiin kirjoittamista. Meidän tuhatpäiselle lukijakunnalle odottavan aika on ollut varmasti äärimmäisen pitkä, mutta lupaan nöyrästi, että tulevaisuudessa tänne kirjoittaminen tulee olemaan vähintään yhtä epäsäännöllistä.

Mitä se kaikki muu on sitten ollut? Voin puhua vain omasta puolestani, mutta viimeisen kuukauden olen lähinnä ahdistunut koulujuttujen suhteen deadline takaraivossa kummitellen, istunut tietokoneella kirjoittamassa esseitä tai takarivi-häpeillyt pakollisten ja laiminlyötyjen opintojeni tunneilla. Toisaalta viime aikoihin on kuulunut myös paljon ysäriräppiä, aurinkoa ja siistejä tyyppejä, iloisia uutisia (pääsin tosiaan Berliiniin, ja hehkuttaisin sitä tässä huomattavasti enemmän, jollei tällä hetkellä tuntuisi että ensi lokakuu on toivottoman kaukana) ja lentolippujen varaamisia (Nizzaan, tsekkaamaan porukoiden silloiset hoodit, fair much?).

Kaiken tämän keskellä en ole ehtinyt hajota jokakeväiseen the unbearable wackness of being - ahdistukseeni yhtä pahasti kuin yleensä, joten otsikkoon viitaten aika on todella sijoiltaan, ja toisaalta hyvä niin. (Philip K. Dickin Time Out of Joint on yksi niistä harvoista ei opintoihin liittyvistä kirjoista, joita olen viime aikoina ehtinyt lukemaan. Samaa tematiikkaa myös El-P:n klassikkobiisissä.)

Tässä siis lyhyt selonteko siitä, miksei bloginpitäminen ole oikein ottanut vielä tulta alleen. Jannikan kootut selitykset vuorossa (ehkä) seuraavaksi, Sugarhigh:n pohjoisempi osapuoli kuittaa ja tässä sitä ysäriräppiä:



-Laura

Ps. Mikäli joku oululainen random stalker miettii tekemistä huomiselle, suosittelen Nuclear Nightclubia ja Fire In The City- bileitä.

Without the daily self-portraits, he feared he might disappear completely.

Miten tällainen pitäisi aloittaa?

Jannika teki hyvää duunia ensimmäisen icebreakerin muodossa, mutta myös minulle tämä koko homma on ihan uutta. Vaikea päättää mistä haluaisi kirjoittaa, kun pitää itseään bloggaukseen liian paranoidina, mutta toisaalta jotain tässä julkisen päiväkirjan paradoksissa on tarpeeksi koukuttavaa, jotta haluaa itsekin kokeilla.


En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään mikä ei liittyisi opiskeluun - tarkemmin sanottuna mikä ei liittyisi Suomen valtionhallinnon muutoksiin ja kehityksiin tai uuden kuntarakenteen problematiikkaan. Miksiköhän vielä syksyllä hallintotieteiden aloittaminen sivuaineena tuntui niin hyvältä idealta?

Tällä hetkellä odotan tietoja vaihtohakemukseni kohtalosta yliopistobyrokratian aallokossa. Mikäli kaikki menee hyvin, tulen asumaan ensi vuoden Berliinissä, mutta koska samaa yksittäistä paikkaa haki myös eräs ystäväni, on epävarmaa kumpi sen apurahan saa. We'll see.
Eksistentialistinen angsti Suomessa ja Oulussa ja koulussa on kuitenkin niin paha, että jollen pääse vaihto-ohjelman kautta ensi vuodeksi muualle, on ehkä pakko lähteä muuten vaan.


Mietin eilen mitä asioita tiedän kohtuullisen varmaksi elämässäni, ja päädyin kahteen:

- turvavöiden käyttämättä jättämiselle ei ole mitään rationaalista syytä, ja
- oman ajatustoiminnan ulkoistaminen on vaarallista.

Luulen olevani myös melko varma siitä, ettei moraalisen toimintaan tarvitse poliittista tai uskonnollista vakaumusta. Toisaalta moraalinen toiminta on vaikeinta mitä tiedän, joten ehkä olen väärässä.


Haluaisin linkittää loppuun jonkun muodikkaan bängerin, mutta oikeasti olen tänään loopannut vain tätä biisiä:



-Laura

mama i'm a millionaire

Ensimmäinen postaus, jee! Eihän tässä ole mennytkään kuin se puoli vuotta siitä kun suunnittelin tän ulkoasun. Välissä olen ehtinyt mm. kirjoittaa ylioppilaaksi, hankkia työpaikan American Expressiltä, käydä Pariisissa ja Lontoossa sekä juhlia ensimmäistä vuosipäivää Janin kanssa. Jne. Joten turha syyttää siitä, ettei ole ehtinyt istua alas ja keskittyä blogin rustaamiseen?



Tämä on nyt tällainen pakollinen väkinäinen aloitus, kun on vielä vähän pihalla näistä toiminnoista ja blogietiketistä... oma kirjoitustyylikin hieman haussa. Tarkoituksena nyt ei ole aloittaa mitään ehanaa muoti-/lifestyleblogia. Tarkoituksena ei myöskään ole kirjottaa mitään my life be better that yours -henkisiä hehkutuksia. Bloggailun mahdollisuuksista mua kiehtoo lähinnä omien sekä ystäväni Lauran hengentuotteiden dokumentointi. Tuntuu että vanha, rakas harrastus valokuvauskin inspiroi nyt ihan eri tavalla, kun on viimein järkevä kanava minne postata kuvailuja.



Sain tänään pestin Vuosipäivä Entertainmentin tapahtumakuvaajana. Pää tulvii nyt ideoita kaikista eri mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista mitä tuollaiseen pestiin liittyy. Ehdin jo siirtää puhelimen välityksellä Janin sulateltaviksi ensimmäiset ideat mitä mieleen tuli, kuten esimerkiksi erikoistumiseni tapahtumien ja keikkojen kävijöiden kuvaajaksi. Alkuperäinen hovikuvaaja Riku kun keskittyy lähinnä poikien lava- ja bäkkärisekoilujen taltioimiseen.



Idea on toki vanha, mutta sitäkin toimivampi. Kun ihmisistä ottaa tyylikkäitä ja päteviä kuvia juhlimistilanteessa, lätkäisee tapahtuman nimen ja Velvin logon alanurkkaan ja julkaisee ne, alkavat kuvat levitä kuin itsestään ympäri nettiä. Narsistiset pikku paskiaiset (mm. allekirjoittanut) rakastavat nähdä itsensä valokuvissa. Kun kuvat alkavat levitä ympäri nettifoorumeja, kuten Irc-galleria ja Facebook, periaatteella "mä olin täällä, katsokaa miten hyvännäkönen olin ja miten hauskaa me pidettiin", toimivat ne osana Vuosipäivän ja Sustainin markkinointia. Logo tulee tutuksi ja yleinen näkyvyys kohdeyleisön parissa lisääntyy pienellä vaivalla. Lisäksi kuvat toimivat kiitoksena ja kivana muistona tapahtumien osanottajille, joita ilman mitään keikkoja tai bileitä ei voitaisi järjestää.



Saa nähdä miten tää lähtee nyt käyntiin (:



Nyt heitän pallon Lauralle, joka saa luvan tehdä seuraavan postauksen. On suorastaan valtuutettu tekemään se. Henkilökohtaisesti mulla on ikävä Lauran kirjoituksia...



- Jannika

P.S.