maanantai 31. tammikuuta 2011
lauantai 22. tammikuuta 2011
tiistai 11. tammikuuta 2011
Good ol'...
Sanotaan, että asioita ei osaa arvostaa ennenkuin niitä ei enää ole. Mun mielestä joitain asioita ei osaa arvostaa, jos ne ei koko ajan hypi nenän edessä muistuttamassa hyvistä ominaisuuksistaan. Mun elämä Tampereella kuuluu tähän kategoriaan. Joululomalla 3 viikon rokotus Helsinkiä, ja olin jo ihan pk-päissäni: podin angstia Manseen kotiutumisesta, mietin Aalto-yliopistoon pyrkimistä ja murehdin kurjaa kohtaloani. Aamujunaa edeltävänä yönä heräsin kahdelta opiskeluihin liittyvään ahdistusuneen enkä nukahtanut enää ennen junaan hyppäämistä.
Hämeenpuiston ghettotalossa ei taaskaan valot toiminu rappukäytävässä ja joku molopää oli jättänyt ylhäällä hissin oven auki, joten jouduin raahaamaan matkalaukun ylös pimeätä portaikkoa. Tällä kertaa siellä ei onneksi ollut sammunutta spurgua kehen kompastua.
Mutta jotenkin kotioven avattuani se iski: omassa kämpässä oli oman kodin hyvä tuoksu. Päivän kuluessa fiilis nousi nousemistaan. Mukavat bussikuskit ja puheliaat kassatyöntekijät, jotka on Helsingissä yhtä harvinaisia ilmiöitä kuin toimiva joukkoliikenne lumisateella. Yliopistolla oli mahtavaa nähä taas kivoja tyyppejä ja huomata, että oli kuitenkin ikävöin niitä ja tätä meininkiä. Päätin pitää molemmat kirjallisuuskurssit, jopa etukäteen kiroamani British Literature ykkösen, koska huomasin niiden olevan sittenkin mielenkiintoisia.
Jouduin aiemmin lopettamaan kesken tän entryn kirjoittamisen, koska tajusin olevani myöhässä iltapäivän luennolta. Aivot vieläkin lomamoodeilla, mut eiköhän tää tästä! En muista enää oliko mulla jotain lisättävää, joten...
That's all, folks!
Hämeenpuiston ghettotalossa ei taaskaan valot toiminu rappukäytävässä ja joku molopää oli jättänyt ylhäällä hissin oven auki, joten jouduin raahaamaan matkalaukun ylös pimeätä portaikkoa. Tällä kertaa siellä ei onneksi ollut sammunutta spurgua kehen kompastua.
Mutta jotenkin kotioven avattuani se iski: omassa kämpässä oli oman kodin hyvä tuoksu. Päivän kuluessa fiilis nousi nousemistaan. Mukavat bussikuskit ja puheliaat kassatyöntekijät, jotka on Helsingissä yhtä harvinaisia ilmiöitä kuin toimiva joukkoliikenne lumisateella. Yliopistolla oli mahtavaa nähä taas kivoja tyyppejä ja huomata, että oli kuitenkin ikävöin niitä ja tätä meininkiä. Päätin pitää molemmat kirjallisuuskurssit, jopa etukäteen kiroamani British Literature ykkösen, koska huomasin niiden olevan sittenkin mielenkiintoisia.
Jouduin aiemmin lopettamaan kesken tän entryn kirjoittamisen, koska tajusin olevani myöhässä iltapäivän luennolta. Aivot vieläkin lomamoodeilla, mut eiköhän tää tästä! En muista enää oliko mulla jotain lisättävää, joten...
That's all, folks!
maanantai 10. tammikuuta 2011
Väliaika
Varsinaisesti mitään ei tapahdu.
Arki on harmaata, mutta saa perjantait tuntumaan aina yhtä ansaituilta. Kamera otti uuden vuoden bileissä enemmän vahinkoa kuin omistajansa ja kaipaa täten korjausta, vahinko ei liene suuri mutta vituttaa silti. (Parental advisory: mietin kyllä kuvaisiko joku muukin sana kuin vitutus tätä olotilaa, mutta valitettavasti ei.)
Kämppiksen äidin koira on hoidossa täällä, se säteilee hyvää zeniä ja on pyyteettömän (platonisesti) ihastunut minuun. Minulla on koiriin, muihin lemmikkieläimiin ja pieniin lapsiin samanlainen, toimivaksi koettu suhtautumistapa: etäinen, mutta ystävällisen kohtelias. Mikäli vastuu niistä olisi täysin minun, aiheuttaisi vastuuntunto paniikin sävytteistä syyllisyydentuntoa sekä vihamielistä ahdistusta, jonka täysin oppikirjamaisesti kanavoisin lähimpiin ympärilläolijoihiin. Näitä keloja ne minun mahdolliset lapseni tulevat sitten psykiatrin sohvalla purkamaan, sanokaa minun sanoneen.
Niin mikäkö oli tämän kirjoituksen idea? Ei aavistustakaan. Tai ehkä sittenkin se, että onko tämä hyvä biisi vai ei?
Arki on harmaata, mutta saa perjantait tuntumaan aina yhtä ansaituilta. Kamera otti uuden vuoden bileissä enemmän vahinkoa kuin omistajansa ja kaipaa täten korjausta, vahinko ei liene suuri mutta vituttaa silti. (Parental advisory: mietin kyllä kuvaisiko joku muukin sana kuin vitutus tätä olotilaa, mutta valitettavasti ei.)
Kämppiksen äidin koira on hoidossa täällä, se säteilee hyvää zeniä ja on pyyteettömän (platonisesti) ihastunut minuun. Minulla on koiriin, muihin lemmikkieläimiin ja pieniin lapsiin samanlainen, toimivaksi koettu suhtautumistapa: etäinen, mutta ystävällisen kohtelias. Mikäli vastuu niistä olisi täysin minun, aiheuttaisi vastuuntunto paniikin sävytteistä syyllisyydentuntoa sekä vihamielistä ahdistusta, jonka täysin oppikirjamaisesti kanavoisin lähimpiin ympärilläolijoihiin. Näitä keloja ne minun mahdolliset lapseni tulevat sitten psykiatrin sohvalla purkamaan, sanokaa minun sanoneen.
Niin mikäkö oli tämän kirjoituksen idea? Ei aavistustakaan. Tai ehkä sittenkin se, että onko tämä hyvä biisi vai ei?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)