Kielimuurista

Muistan lukeneeni kolumnin, jossa toimittaja kirjoitti, että täytyy olla jossain määrin masokisti halutakseen muuttaa maahan, jonka kieltä ei ymmärrä. Tänään istuttuani kaksi tuntia seminaarissa, josta en tajunnut sanaakaan, voin allekirjoittaa kyseisen lauseen täydellisesti.

Muutettuani Berliiniin huomasin, että ne pari koulussa käytyä kielikurssia olivat yhtä tyhjän kanssa. Näiden parin ensimmäisen kuukauden aikana olen aloittanut saksan opiskelun uudelleen lähes tyhjästä ja edennyt - niin no, tänään tuntuu, etten ole edennyt minnekään.
Saksan oppiminen tekee jatkuvaa aaltoliikettä: yhtenä päivänä pystyn käymään lähes normaalia keskustelua saksaksi, toisena päivänä pelkästään ruokakaupassa asiointi tuottaa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Eikä se muuten häiritsisi niin paljon, mutta minun pitäisi oikeasti opiskella tällä kielellä, eikä pelkästään tätä kieltä.

Tämänpäiväisen seminaarin jälkeen puhuin britti-kaverini kanssa siitä, miten raivostuttavaa on olla jatkuvasti se luokan idiootti, joka istuu hiljaa nurkassa, eikä tajua tai osaa sanoa mitään järkevää. Eikä pelkästään luennoilla, vaan joka paikassa. That's the price you pay - muuttamalla pois tutusta kielimaisemasta uhraa vapaaehtoisesti ison osan omasta persoonallisuudestaan. Nyt, kun niiden tavoittaminen on niin vaikeaa, pidän huumoria, kielen nyansseja ja pitkiä keskusteluja suuremmassa arvossa kuin koskaan. Ilman samaa kieltä on irtonainen olo isossakin joukossa.


Excuse the ranting, mutta hyvin saksapainoitteisen viikonlopun jälkeen tämä maanantai oli kuin kylmää vettä niskaan. Tiedän kyllä, että saksan omaksuminen on vain ajan kysymys, koska puute ei ole motivaatiosta saati jatkuvasta altistumisesta kielelle. Eikö se vain voisi tapahtua vähän nopeammin?

Tällaisinä päivinä iPodissa soi protestiksi vain suomiräp.





Ps. Jannika, todennäköisesti olet liian kiireinen nauttimaan New Yorkista ehtiäksesi kovin aktiivisesti bloggaamaan (heh, "aktiivisesti bloggaamaan" as we always), joten en odota pitkiä matkakertomuksia - vielä. Lyhyt raportti olisi silti paikallaan!

This time tomorrow where will we be

Fortunately life is not a static thing. We change, we grow and sometimes that takes us in different directions and that's how it should be. I hope you know you changed me for the better. Hope I changed you a little, too.



A dramatic blog entry huh? You're going to hate this.


Ps. RIP Eyedea

A Healthy Distrust?

Yliopistourani ensimmäinen psykologiankurssi, jonka sain juuri päätökseen, sattui olemaan kehityspsykologia. Synkronian ja kiintymyssuhteiden kiehtovan maailman kautta päädyin pohtimaan omaa kasvatustani. Yksi elämänfilosofia, jonka voin katsoa omaksuneeni jokseenkin täydellisesti, on isäni kyyninen näkemys ihmisten rehellisyydestä.

Real-life scenario: luen artikkelia jostain rikkaasta miehestä ja tämän uudesta vaimokkeesta, ja tokaisen faijalleni, että jos olisin noin rikas en luottaisi yhteenkään naiseen. Faija vastaa tähän, että ei kyllä itse luottaisi muutenkaan.

Jotenkin liikuttavan suorasukaista.

Surullinen fakta on kuitenkin se, että elämää on aika vaikea pyristellä eteenpäin jos ei kykene luottamaan kehenkään. Varsinkin jos hallitsee itsepetoksen jalon taidon, jonka avulla pystyy kusemaan itseään silmään kerta toisensa jälkeen. Lopulta päätyy tilanteeseen, jossa ei voi luottaa omaan näkemykseensä, mutta ei helvetissä luota kenenkään muunkaan tarjoamaan versioon todellisuudesta.

Toinen lähestymistapa on tietenkin se, että luottaa johonkin henkilöön X "kunnes toisin todistetaan", eli kunnes saa näpeilleen kyseiseen henkilöön luottamisesta. Ajatuksena tämä on vähän niinkuin kommunismi: kuulostaa teoriassa helvetin hyvältä, mutta on käytännössä karkea ja tekopyhä malli, jota vastaan sotii ihmisluonto.

Kaikilla meillä on syymme joskus hieman retusoida todellisuutta, jota valotamme kanssaeläjille. Prososiaalisuuteen kuuluu kanssakäymisen helpottaminen, ja turhien ristiriitojen tietoinen välttely on pikemminkin taito kuin moraalinen kompromissi. Ristiriitojen välttelyyn kuuluu yhtä lailla tietenkin myös se, ettei ratkaisevien asioiden ollessa kyseessä pimitä asioiden oikeaa laitaa niin kauan kunnes kaikki läsähtää kasaan sen tullessa ilmi. Täydellisen ja ehdottoman avoimuuden vaatiminen esimerkiksi parisuhteessa on kuitenkin loppujen lopuksi ahdistavaa ja kuluttavaa molemmille osapuolille. Eikä vähiten siinä vaiheessa kun vasta opetellaan yhdessä elämistä ja asioiden jakamista.

Jatkuvalla epäluulolla ihminen onnistuu oman mielenrauhansa lisäksi tuhoamaan usein myös ihmissuhteensa. Jos kuvittelee toisen osapuolen lähes Stasi-tason salaiseksi agentiksi, joka nöyryttää jatkuvasti salailullaan ja selän takana säätämisellään, on joutunut aika pahan noidankehän vangiksi.

Luottamuksen mentyä alkaa loukkaantunut osapuoli turvautumaan kehäpäättelyyn suojatakseen itseään. Ihmisaivot on biologisesti koodattu niin, että epämiellyttävät kokemukset hakkaavat voimakkuustasolla positiiviset kokemukset 6-0. Tämä saa ihmisen oppimaan virheistään ja välttelemään haitallisia toimintamalleja; näin on turvattu ihmislajin selviäminen evoluution saatossa. Negatiivissa kokemuksissa märehtiminen on kuitenkin nykyaikana yhtä käytännöllinen toimintamalli kuin ylenmääräinen hämähäkkifobia. Varmasti hyödyllinen ominaisuus luolamiehenä selviytymisen kannalta, mutta tekee nykyihmisestä henkisellä tasolla invalidin.

Virheistään oppijan pitäisi myös oppia se, että kaikki drastiset virheet eivät oletusarvoisesti toistu ihan niin systemaattisesti kuin mitä voisi pelätä.

You're up every night and down every day

As I've been experiencing severe post-party depression from last night's Sage Francis concert (shit was bananas), I've spent the day listening to the holy trinity of depressed singer-songwriters. They've never sounded better.



(Due German's strict copyright laws you can hardly find anything on youtube, but check out these as well: Nick Drake – Which Will & Nick Drake – One Of These Things First )



(Once again thanks the copyrights, better version here: Jeff Buckley – Lover, You Should've Come Over )






Gotta love autumn afternoons.

Drinkin' it up Tanchester style

Good times part. 2, 3, 4, 5... aka How the good times are killing me

They say that Berlin never really sleeps.
Shit, at least I don't. Once again I've spent a weekend staying out 'till 6 am or so, taking the morning train home and then trying to catch a few hours of badly needed sleep without much success. It's not like I'm complaining, tho. I've had the dopest time, seeing Mr Scruff & Jazzanova live on Friday and this Russian ska-punk-something band playing on Saturday, meeting new people and just falling more and more in love with this city.
But these Sundays really kill me, when I'm supposed to get something useful done for a change and all I seem to have the energy for is staring at a blank computer screen, listening to music and drinking liters of useless instant coffee. That, btw, doesn't seem to have any caffein in it 'cause its refreshing effort is next to nothing.
I'm really looking forward to my actual studies and a healthier pattern in life . Maybe sleeping more than approximately 3 hours a night would be a good start?

Berlin is getting colder, you can feel the winter coming.

Yeah so, I actually wrote this on Sunday but pressing the publish button was seemingly too much of a trouble. However, this rings true today as well.

Vähän Helsinkihypee: