Sanotaan, että asioita ei osaa arvostaa ennenkuin niitä ei enää ole. Mun mielestä joitain asioita ei osaa arvostaa, jos ne ei koko ajan hypi nenän edessä muistuttamassa hyvistä ominaisuuksistaan. Mun elämä Tampereella kuuluu tähän kategoriaan. Joululomalla 3 viikon rokotus Helsinkiä, ja olin jo ihan pk-päissäni: podin angstia Manseen kotiutumisesta, mietin Aalto-yliopistoon pyrkimistä ja murehdin kurjaa kohtaloani. Aamujunaa edeltävänä yönä heräsin kahdelta opiskeluihin liittyvään ahdistusuneen enkä nukahtanut enää ennen junaan hyppäämistä.
Hämeenpuiston ghettotalossa ei taaskaan valot toiminu rappukäytävässä ja joku molopää oli jättänyt ylhäällä hissin oven auki, joten jouduin raahaamaan matkalaukun ylös pimeätä portaikkoa. Tällä kertaa siellä ei onneksi ollut sammunutta spurgua kehen kompastua.
Mutta jotenkin kotioven avattuani se iski: omassa kämpässä oli oman kodin hyvä tuoksu. Päivän kuluessa fiilis nousi nousemistaan. Mukavat bussikuskit ja puheliaat kassatyöntekijät, jotka on Helsingissä yhtä harvinaisia ilmiöitä kuin toimiva joukkoliikenne lumisateella. Yliopistolla oli mahtavaa nähä taas kivoja tyyppejä ja huomata, että oli kuitenkin ikävöin niitä ja tätä meininkiä. Päätin pitää molemmat kirjallisuuskurssit, jopa etukäteen kiroamani British Literature ykkösen, koska huomasin niiden olevan sittenkin mielenkiintoisia.
Jouduin aiemmin lopettamaan kesken tän entryn kirjoittamisen, koska tajusin olevani myöhässä iltapäivän luennolta. Aivot vieläkin lomamoodeilla, mut eiköhän tää tästä! En muista enää oliko mulla jotain lisättävää, joten...
That's all, folks!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti