A Healthy Distrust?

Yliopistourani ensimmäinen psykologiankurssi, jonka sain juuri päätökseen, sattui olemaan kehityspsykologia. Synkronian ja kiintymyssuhteiden kiehtovan maailman kautta päädyin pohtimaan omaa kasvatustani. Yksi elämänfilosofia, jonka voin katsoa omaksuneeni jokseenkin täydellisesti, on isäni kyyninen näkemys ihmisten rehellisyydestä.

Real-life scenario: luen artikkelia jostain rikkaasta miehestä ja tämän uudesta vaimokkeesta, ja tokaisen faijalleni, että jos olisin noin rikas en luottaisi yhteenkään naiseen. Faija vastaa tähän, että ei kyllä itse luottaisi muutenkaan.

Jotenkin liikuttavan suorasukaista.

Surullinen fakta on kuitenkin se, että elämää on aika vaikea pyristellä eteenpäin jos ei kykene luottamaan kehenkään. Varsinkin jos hallitsee itsepetoksen jalon taidon, jonka avulla pystyy kusemaan itseään silmään kerta toisensa jälkeen. Lopulta päätyy tilanteeseen, jossa ei voi luottaa omaan näkemykseensä, mutta ei helvetissä luota kenenkään muunkaan tarjoamaan versioon todellisuudesta.

Toinen lähestymistapa on tietenkin se, että luottaa johonkin henkilöön X "kunnes toisin todistetaan", eli kunnes saa näpeilleen kyseiseen henkilöön luottamisesta. Ajatuksena tämä on vähän niinkuin kommunismi: kuulostaa teoriassa helvetin hyvältä, mutta on käytännössä karkea ja tekopyhä malli, jota vastaan sotii ihmisluonto.

Kaikilla meillä on syymme joskus hieman retusoida todellisuutta, jota valotamme kanssaeläjille. Prososiaalisuuteen kuuluu kanssakäymisen helpottaminen, ja turhien ristiriitojen tietoinen välttely on pikemminkin taito kuin moraalinen kompromissi. Ristiriitojen välttelyyn kuuluu yhtä lailla tietenkin myös se, ettei ratkaisevien asioiden ollessa kyseessä pimitä asioiden oikeaa laitaa niin kauan kunnes kaikki läsähtää kasaan sen tullessa ilmi. Täydellisen ja ehdottoman avoimuuden vaatiminen esimerkiksi parisuhteessa on kuitenkin loppujen lopuksi ahdistavaa ja kuluttavaa molemmille osapuolille. Eikä vähiten siinä vaiheessa kun vasta opetellaan yhdessä elämistä ja asioiden jakamista.

Jatkuvalla epäluulolla ihminen onnistuu oman mielenrauhansa lisäksi tuhoamaan usein myös ihmissuhteensa. Jos kuvittelee toisen osapuolen lähes Stasi-tason salaiseksi agentiksi, joka nöyryttää jatkuvasti salailullaan ja selän takana säätämisellään, on joutunut aika pahan noidankehän vangiksi.

Luottamuksen mentyä alkaa loukkaantunut osapuoli turvautumaan kehäpäättelyyn suojatakseen itseään. Ihmisaivot on biologisesti koodattu niin, että epämiellyttävät kokemukset hakkaavat voimakkuustasolla positiiviset kokemukset 6-0. Tämä saa ihmisen oppimaan virheistään ja välttelemään haitallisia toimintamalleja; näin on turvattu ihmislajin selviäminen evoluution saatossa. Negatiivissa kokemuksissa märehtiminen on kuitenkin nykyaikana yhtä käytännöllinen toimintamalli kuin ylenmääräinen hämähäkkifobia. Varmasti hyödyllinen ominaisuus luolamiehenä selviytymisen kannalta, mutta tekee nykyihmisestä henkisellä tasolla invalidin.

Virheistään oppijan pitäisi myös oppia se, että kaikki drastiset virheet eivät oletusarvoisesti toistu ihan niin systemaattisesti kuin mitä voisi pelätä.