Viimeiset 10 vuotta olen kärsinyt kroonisesta "mikä musta tulee isona"- ahdistuksesta. Yliopistoon pääseminen heti lukion jälkeen ei tuonut helpotusta asiaan, päinvastoin. Vaikka tiedostan, ettei minulla ole mitään hätää, olen vasta 20-vuotias ja opiskeluni edenneet esimerkillisen tuotantotehokkaasti, tämä täydellinen suunnattomuus ahdistaa. Jotkut saattaisivat sanoa, että minulle ovat kaikki ovet vielä avoinna, mutta ongelma onkin, etten tiedä mistä suunnasta niitä ovia lähtisi etsimään. Olisi helppoa vain go with the flow, mutta pariin viimeiseen vuoteen ei ole ollut minkäänlaista flowta mihinkään suuntaan. En edes tiedä, mitä en halua tehdä.
Välillä kadehdin ihmisiä, jotka ovat tienneet 7-vuotiaista lähtien että heistä tulee lääkäreitä, juristeja tai arkkitehteja. Välillä tajuan myös, ettei minusta olisi niin suoraviivaiseen tulevaisuudensuunnitteluun. Osa minusta haluaisi vain jättää opiskelun ja tulevaisuudesta murehtimisen moneksi vuodeksi ja go before it's too late. (Yliopistolla on Kilroy Travelsin standi, joka avautuu tylsään betonipihaan: Is this what you're going to look back upon? ja se on vaivannut minua pääsykokeista lähtien.) Toisaalta, haluan myös jotain älyllisesti stimuloivaa ja haasteellista tulevaisuuteeni ja haluaisin uskoa, että mikäli löydän joskus sen alan, joka oikeasti kiinnostaa minua, olisin myös kohtuullisen hyvä siinä. Miksi nämä kaksi tuntuvat sulkevan toisensa pois?
Ehkä tulevaisuudesta huolehtiminen on typerintä, mitä voisin tällä hetkellä tehdä. En haluaisi missään nimessä tietää nyt, mitä ja missä olen 10 vuoden päästä. Onhan minulla syksyksi jo suunnitelma, mikä on enemmän mitä olen voinut sanoa pitkään aikaan. Pitänee vain elää hetkesssä ja soittaa tätä biisiä liian lujaa liikennevaloissa:
-Laura
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti