also hawt

L hoi, on täällä napapiirin paremmallakin puolella päästy nauttimaan lämmöstä! Olen parvekelukemisieni (/parvekelöhöilemisieni) ansiosta onnistunut hankkimaan jo esittelykelpoisen päivettyneet koivet ja naamaan niin monta pisamaa, että likinäköisempi voisi luulla sitä rusketukseksi.

Nevertheless, siellä päin planeettaa on kuitenkin edelleen paremmat keikat. Aiotaan S:n kanssa ryhtyä laittomuuksiin ja hämärähommiin, että saadaan massit kasaan lentolippuihin. Tarkoituksena päästä fiilistelemään elektronisen musiikin puolijumalaa, eli tätä miestä:

Hawt

Berliini on kuuma. Siis aivan kirjaimellisesti, kelit tällä viikolla ovat olleet kevyesti hellelukemissa ja kun Suomessa tähän aikaan vuodesta on tottunut vielä väistelemään viimeisiä, harmaanruskeina sulavia lumikasoja, on vaikea ymmärtää, että täällä ulos voi tosiaan lähteä jo aamulla pelkällä t-paidalla. Itsepintaisesti tosin vedän aina sen takin niskaan ja viimeistään 100 metrin matkan jälkeen metropysäkillä kiroan taas ylipukeutumistani.

Helle pehmentää aivoja ja tekee opiskeluista tukalaa - varsinkin kun ne tenttikirjat ovat siinä ainossa kirjastossa, josta kirjoja ei voi lainata ulos. ("Lainata ulos." Anglismi? Saksismi? who gare's.) Asteikolla 1-10 on vähintään yhdeksän verran hajottavaa katsella kirjaston ikkunasta kun muut onnelliset makaa auringossa. Tänään skippasin kunnianhimoisesti suunnitellut neljän tunnin lukusessiot ja tulin kotiin vain chillatakseni hetken puistossa ja välttyäkseni syömästä yliopiston ruokalassa. (Suomi muuten voittaa Saksan kuusi nolla mitä tulee yliopistoruokiin. Suomessa raahauduin yliopistolle usein vain pelkästään syömään, täällä ruokalistalla on useimmiten ruokahalua herättämätöntä tunnistamatonta mössöä. Olen useammin kuin kerran syönyt jotain jonka sisällöstä en ankaran pureskelunkaan jälkeen ottanut selvää.)

Anyhow, tänään enää yksi seminaari ja sen jälkeen enemmän tai vähemmän ansaittu viikonloppu voi alkaa. Fiilis on hyvä, stimmunki iisi. Peace!

Loppuun lämpölukemiin sopiva leffasuositus:

Last summer in was Mos Dub, this summer it's Dub Kweli. And it's on foyah!

Dub Kweli by Max Tannone

Ilmaista mainontaa:

After last night's party I'm pretty damn sure Young Montana? is going to be big. Huge. His tunes are fresh and despite a half-empty Horst Kreuzberg the night was the dopest. Apparently I left my ability to write words somewhere in the party too, let these tunes speak for themselves:









That's all! Listen the complete album here.

BLAO

Viime päivityksen avautumisen jälkeen tunnen tarvetta keskittyä hieman triviaaleimpiin asioihin ja linkittää tämän biisin. Sitten Fintelligensin Kellareiden kasvateiden en ole nähnyt yhtä intensiivistä käsien heiluttamista, mikä on sääli! Odotan kuumeisesti päivää kun viuhtominen tulee takaisin muotiin. Siitä huolimatta tai juuri sen takia tämä video on daaaaank.

Who are you calling an indie fag?

L on jo vuosia hehkuttanut TV On The Radiota, ja itsekin aloin tän musavideon myötä ymmärtämään hyvän päälle. En vaan aikasemmin ollut viitsinyt/tajunnut ottaa bändistä selvää sen enempää, kun olin odottanut sen olevan tyypillinen yet another indie band.

Asiaan saattaa vaikuttaa se, että taidelukion alkuvaiheen lähes fanaattinen indievaihe oli kohdannut kyllästymispisteensä, ja jäähdyttänyt kiinnostuksen indietä kohtaan (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta).

Nyt ympyrä on kuitenkin sulkeutumassa - with the inspiration and encouragement of a selected few I find myself embracing my inner indie fag.





http://dl.dropbox.com/u/12856437/Things%20Fall%20Apart%20%28ft.%20Panda%20Bear%29.mp3

En näytä saavan tota suoralinkkiä toimimaan, eikä kärsivällisyys nyt riitä sen syväanalyysiin, mutta kyseessä on kuitenkin Zomby - Things Fall Apart (feat. Panda Bear)

Passive agressive notes

I've always found it relatively easy to trust people.
The thought of someone deliberately fucking me over has seemed so unlikely that for a few blissful years I actually believed that I, unlike every other person in the world, am somehow uniquely immune to such banal bullshit. That I would have a built-in radar that alarms me if a person not worth trusting gets too close. That my crowd, the exclusive group I care about would be the exception to the rule that people, indeed, lie.

Ha ha, what was I thinking. A healthy dose of realism would've been good preemptive damage control.

Now I'm balancing between naïvely hoping for the best and chronically preparing for the worst. Taking my pick between two evils.